ANJALAN LIITTO

Mikä oikeastaan oli 12.8.1788 solmittu Anjalan liitto, joka kuohutti koko valtakuntaa ja jätti pienen kylän nimen lähtemättömästi historian lehdille? Tähän kysymykseen ovat monet etsineet vastausta tuosta kohtalokkaasta päivästä lukien. Mielipiteet ovat käyneet jyrkästi ristiin aina tarkastelijan näkökulmasta riippuen, mutta aika on tässä asiassa tehnyt työtään ja tasoittanut jyrkimmät mielipide-erot. Aikanaan Anjalan liitto käynnisti propagandatulvan, jossa apuvälineinä käytettiin kirjasia, lentolehtisiä, artikkeleita, julkisia kuulutuksia, huhuja ja juoruja. Niin ylhäiset kuin alhaiset joutuivat ottamaan siihen kantaa ja myös ulkomailla se herätti kiinnostusta.

Jo ennen sodan syttymistä oli upseeristossa esiintynyt ilmeistä vastustushenkeä kuningasta kohtaan ja sotaa oli pidetty äärimmäisen epämiellyttävänä vaihtoehtona. Tämän lisäksi tietyt piirit Suomessa elättivät jopa itsenäisyysajatusta. Heidän aatteellisena johtajanaan oli Yrjö Maunu Sprengtporten, joka jo pari vuotta ennen Kustaan sodan syttymistä oli siirtynyt Venäjälle. Suomeen jäivät itsenäisyysliikkeen näkyvimmiksi puuhamiehiksi upseerit Jan Anders Jägerhorn, Karl Henrik Klick ja Johan Albert Ehrenström. Sprengtporten piti yhteyttä Suomeen Venäjältä käsin oleskellen usein rajaseudulla, mm. juuri Kymijoen tienoilla. Sodan syttyminen sai tyytymättömyyden leviämään yhä laajempiin piireihin, kunnes Haminan epäonnistunut valtausyritys leimahdutti sen ilmiliekkiin. Tämän ilmentymänä seitsemän upseeria, mm. ylipäällikkö K. G. Armfelt, allekirjoittivat 9.8.1788 Venäjän keisarinnalle osoitetun Liikkalan nootin, jossa pyydettiin rauhaa ja Suomen hattujen sodassa menettämiä alueita takaisin. J. A. Jägerhorn lähti viemään salaista kirjettä Pietariin.

Kuningas sai kuitenkin kuulla Liikkalan nootista ja vaati upseereitaan allekirjoittamaan paperin, jossa nämä lupaisivat viimeiseen mieheen taistella valtakunnan vihollista vastaan. Anjalan sotaleiriin kokoontuneet upseerit vastasivat kuninkaan vaatimukseen yhteisellä kirjeellä, johon saatiin 113 allekirjoitusta. Kirjeen mukaan Ruotsi oli aloittanut sodan, mikä oli vienyt armeijan taistelutahdon. Allekirjoittajat ottivat vastuun Liikkalan nootista katsoen rauhanvälityksen koituvan yksinomaan Ruotsin parhaaksi sekä vakuuttivat rakkauttaan isänmaahan ja uskollisuuttaan kuninkaalle. Moni upseeri allekirjoitti kirjeen esimiehensä painostuksesta täysin edes ymmärtämättä, mitä sen teksti sisälsi.

Kustaa III tarjosi liittolaisille anteeksiantoa, mikäli nämä kirjallisesti tunnustaisivat rikkoneensa häntä vastaan. Anteeksipyyntöä ei tullut kehotuksista huolimatta, vaan Anjalan liiton upseerit vaativat yhä rauhaa ja vetäytymistä rajan taakse. He taivuttivat vielä monet muutkin upseerit allekirjoittamaan vaatimuksen valtiopäivien koolle kutsumisesta ja saivat täten joukkonsa kasvamaan yhteensä 210 mieheen. Tukalasta tilanteesta kuninkaan pelasti Tanskan sodanjulistus, jonka jälkeen hän saattoi kunniallisesti poistua Suomesta. Maassamme olevien joukkojen ylipäälliköksi hän jätti veljensä Kaarlen. Anjalan liiton päätekijät jatkoivat esteettä toimintaansa Suomessa, jossa käynnistyi voimakas propagandasota puolesta ja vastaan.

Upseereiden neuvonpitomahdollisuudet katkaisi armeijan hajoittaminen talvimajoitukseen. Vain muutama Kymen liittolaisista pakeni Venäjälle, kun taas valtaosa jäi odottamaan tilanteen kehittymistä. Tällä välin Kustaa III oli lyönyt tanskalaiset ja vakiinnuttanut asemansa emämaassa. Marraskuussa 1788 hän allekirjoitti Anjalan liittoon osallistuneitten vangitsemiskäskyn. Vangitut upseerit vietiin Ruotsiin odottamaan tuomiotaan, joka langetettiin vasta vuonna 1790 muutamia viikkoja Värälän rauhan jälkeen. Syytettyinä olivat kapinaliikkeen päätekijöiksi katsotut henkilöt. Sotaylioikeus jakoi lähes 90 kuolemantuomiota, joista vain yksi pantiin täytäntöön. Ainoa teloitettu oli suomalainen eversti J. H. Hästesko. Suurin osa syytetyistä sai täydellisen armahduksen.

Kustaa III nujersi kyllä Anjalan liittokirjeen allekirjoittajat, mutta tyytymättömyys jäi yhä kytemään. Vallankumouksesta haaveileva aatelissalaliitto päätti raivata kuninkaan tieltään ja onnistui aikomuksessaan jo 16.3.1792, kun J. J. Anckarström ampui kuolettavan laukauksensa Tukholman oopperatalossa.

Yrjö Maunu Sprengtporten ei lannistunut Anjalan liiton rauettua tyhjiin, sillä hän uskoi venäläisten aseiden vielä muuttavan Suomen kohtalon. Hän sai kuitenkin kaksivuosikymmentä odottaa toiveittensa täyttymistä.

Lähdeaineisto: Eeva-Liisa Oksanen, Anjalan historia