KANSANLUONNETTA
Anjalan kanta-asukkaiden on vanhastaan katsottu polveutuvan pääasiassa tänne muuttaneista hämäläisistä. Asujat ovat saaneet vuosisatojen kuluessa vaikutteita myös muualta, varsinkin Karjalan heimosta. Zacharias Topelius (1818-1898) kirjoitti Maamme-kirjassa muun muassa seuraavaa:

"Mitä lauhkeata, selvää ja avoimellista suomalaisessa luonteessa mahdollisesti havaitaan, se on kaikki karjalaista perintöä; mitä vakaata, hiljaista ja karkeaa on kansassamme, se on etenkin hämäläisiltä perittyä... hämäläinen on rotevampi, kankeampi ja hartevampi, kestävämpi jurompi ja jäykempi kuin hänen veljensä karjalainen.

Hänellä on suorempi, usein ruskea, joskus pellavankarvainen tukka; silmät ovat pienet ja harmaat tai vaaleansiniset; kasvot leveämmät, iho harmaampi, katsanto tylympi. Hämäläinen on myöskin enemmän harvapuheinen ja vakaamielinen, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi.

Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta. Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä tyyneydellä.

Hämäläinen on siis se varsinainen kivenvääntäjä, joka on leimansa painanut kansan enemmistöön. Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän on ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä."

PAIKALLISMURRETTA
Anjalan vanhan kantaväestön lukeutumista hämäläisheimoon todistaa osaltaan myös puhekieli; Anjalan murre kuuluu läntisiin hämäläismurteisiin. Matti Punttilan mukaan paikkakunnan murre määritellään tarkemmin kuuluvaksi kaakkoisten hämäläismurteiden Kymenlaakson ryhmään. Seudun puhekieleen on juurtunut myös ruotsinkielestä muotoutuneita murresanoja; kartiini, kastrulli, nestuukki, hantuukki, kahvel, ranstakka, talterikki, pulster, uurmaakar, pykmestar, riiarinna, ja ryyköörauta.

On huomattava, että puhekieli aina vaihtelee jonkin verran eri kylissä -jopa naapuritaloissakin. Ehdottoman puhdasta - "oikeaa" murretta ei ole olemassa. Jos esimerkiksi emäntä on tullut taloon vähänkin kauempaa, ainakin lapsiin tarttuu "vierasta kieltä". karjalaisasutus toi sittemmin nykykieleen oman ison lisänsä.

Toisaalta yleiskieli on valtaamassa kaikkialla yhä enemmän jalansijaa ja eri heimojen rikas ja värikäs murreaarteisto on aidoimmillaan häviämässä. Puhutun kielen värikkyys haalistuu, rehevyys rapistuu ja kieli ikään kuin köyhtyy. Anjalan "kantakielessä" on ollut paljon omaperäisiä murresanoja ja ilmaisuja, jotka ovat jäämässä unholaan:

Mim miälestäin noi pqjat on nys sil tolhouskaulel, ovatten ihlam mahlottomii ikäsekseh. Alkäi nyr remusiakko silviisii! Mitäs siäkin nyv viittit siin taas mäjästää.

Miä kävin murkinanjälkehtualpualis. On sil "Mikol"niil lopen unkehelliinmuija.miä nyk kummailin niin. - Näättyt, miks siä nyl laukasit sel lossan siä1 aitas käylessäs? - Siit mil läjäht päähäin yks kummalliin asia ... mitäs vast melkeh joka sanan peräh pistetäh hoo? - Oliksiä Öylöin öksyksis. Ehhääm miä tiälä. Miä menin käymäh vanhas kolosssain selälläin. Sem porstuva ol nii/Järin pimiä. Ens mijjualaht miälehein, ettei siäl ollu kutah kotoon?

MUISTELMIA JA TARINOITA
Korvenkylän Veikko Metsälän (1911-1996) kerrontaa 16.1.1992:

"Ensimmäiseks tulee miälehein toi kouluaika, kum mentih kouluh. Silloin käytih kiartokoulun, silloin se kulk talost taloh, se ol seittemän viikkoo kerrallah. Missä ol enäämmen lapsii talos, niin tavallisest se ol siin talos se kiartokoulu. Ja noin, miä kävin sen kiartokoulunkin monta kertaa. Tää1 ei ollu silloin mitään alakouluu, niin kun sanottih. Mut siit täs ol aikasemmin, kun Kivimäki ol ainoa opettaja (kansakoulussa), se pit sellaist kesäkouluu kesälomah aikan. Se ol keskikesä1 muutama viikko vaan. Minust tuntuu, että silloin kun niit lapsii ol paljo, niin kaikil ei ollu tilaisuutta päästä siit siih kesäkouluh. Mut sit kun tul se kiartokouluja kun se ol eri kylis, niin siih pääs kaik kouluiäs olevat... Kiartokoulun opettajii niit ol usiampii ... Koulus olpulpetit. Seittemän sopi yhte~ näiseh pulpettih... Se ol sellaist suarempaa silloin. Luku- ja ki~joitustaito ol kaikkein tärkiämmät, laskennostakin ne välttämättömät aakkoset. Ne ol kaikkein päällimmäisii, laulu, uskonto ja historia. Silloin kun Anttilas käytih kiartokoluu, Anttilan Väinö ol suuremp koulun henkilökunnast, opettala ol lyhyemp. Se men Anterikkah aikanah. Korvenkylän koulun tulipalo ja maatalon työt. Miä olin silloin sellain poikaloppi. Siin ol halon hakkaajii siin koululjustih. Ne sai sen niin äkkiä sammutettuu, ettei siint paljon mainintaa tullu. Se ol sellain pärekatolle kipinästsyttynny huhtikuun lopul. Tipal ol. Ellei siin olis ollu sellaist porukkaa, siin olis käynny huanomminkin. Ne ol lapset piänest pitäen totutettu tyäh, ol se pellol taikka navetas... Kun ei ollu mitään konehii, jokahiin yritti parahah... Kevää1 kun alettih toukotyät, niin avo-ejat puhlistettih, joka eja pit olla puhlas. Kun ol kesannotja ol märkää kun ne kynnettih, se jäi sellaseks kokkarehiseks, niin sanottih tasaamiseks, kun niit muhkuroi nuijittih piänemmiks. Joka talos ol hevosii. Jokahiin poika tahto päästä aikaseh ohjaksih näyttäh, että ainakin osaa. Miä muistan sotien jälkeh, kun ajelin rakennushiekkaa Ko~un kuapast, niin naapurin pojat pit hyvin tarkkan, että kuinka monta kertaa pääsvät ajah niit kuarmii... Ei ollu raktorii... Pasilan Toivo kynti meilän niityn, kun ei se tol hevosaural oikein kääntynny. Se ol ennen talvisotaa."

Kylätarinoita

(Seuraavien tarinoiden kertoja on halunnut pysyä nimettömänä):

"Miä ja yks, min kaveriin päätettih kerran yhtem marraskuun pyhäl lähtee jojelle luisteleh. Min isäin kyl kiäIs: "Olkai nyv viisahii, älkäi nynt menkö, putoattenjäih." Eihään myä uskottu, lähtih vaan. Oltih sellasii pcjakolppii kumpakiin. No "Hessu " ol kyl minuu vähä vanhemp, tiälä viisaulestah."

Kylhään se jää ritis ja ratis, mut ei myä pelätty. Yhtäkkiä Hessu putos mut pääsylös. Eihään se kokonah kastunnu, housut vaan, ja myä mentih etehpäin. - Mut siit putosin miä ja syvempäh. Hessu autto min ylös, mut min toiset jalast luistin ol lähten eräh ja pulonnu pohjah. - Sellain vanha Nurmes, vähä unkehelliin, avamimel kiristettävä. Siäl se on tänäh päivän. Siit miä sanon, että nyl lähtäh kotih. Niim myä kumpakiin mentih kovaa, miä kotihiin ja Hessu painatti omahah niin kovaa kun se pääs.

Ihlan piänen minulle meinas käylä pahemmast. Äiti ja jokuh toinen nainen ol ottannu min pualamettäh mukahah, vaikka olin melkeh vaava. Siäl ne laitto min jollekkin viltille nukkumah, kun itte menvätten noukkiih niit pualoi siih lähelle. Kun äiti tul siit kohta kattoh, niin siih viltille ol tullu toinenkin lekottelja - suur kyykärmes ol käynny kämpyrälle siih viärehein.

Siit ol yks toinen kaver sanotah nys sen nimeks vaikka "Paavo---. Sille ol aina piänen opetettu hyvii tapoi ja vaatimattomuutta. Kerran myä oltih sen kans yhIel retkel muun porukan kans. Siit kum meitin alko nälkä kurlii sualii, myä mentih syämäh yhtelt paikkah. Siin syäles meittii passas pari nättii tyttööja niit se Paavo kovast kehu kaunihiks meitille, jotka siin viäres istuttih. Siit yks uhkia rouvaihmiin siin, hyvemmän näköin sekin, joka ei sen Paavon emäntää tuntennu, sano Paavolle, että sinul ittelläs taitaa olla erinomasen kaunis vaimmo, kun aina huamaat noi nätit tytöt, kun tos elestakasin teiskaa.

"Ei se mikään kaunis ol, ei se ol sen kummemp kun siäkään ", vastas Paavo... ol vähän aikaa ihlan hiljaistja miäkin ihlan lysähIin kasah. Mut kohta kaik rupes naurahja muutkin siin vähä kauvempaankin rupes naurah sit meitin nauruu. - Ei se mitäh - mut ol se hyvä, ettei sen Paavon komia emäntä ollu sil kertaa siin paikal!

Sattuuhan sit elämäs kaikellaist, varsinkin toisille. Maakylis ne sattumiset muistetah paremmast, ku jokahiin tuntee toiseh. Yks emäntä ol kerran ollu jossah tilaisuules yhlen naapurih kyylis. Se emäntä jäi kyylist pois sen miähen tiärristeykses ja kävel loppumatkan kotihih. Siäl se huamas, että sen lankakerä ol pulonnu, kun se oljotah kutonnu sil reisul. Se kävel takasin siih paikkah, missä se ol tullu kyylist pois.

Siint maasta löyty tyhjä lankakerän pohja ja langan pää. No, emäntä alko takatulles kerih sille tyhjälle pohjalle sit lankaa, joka ol purkaantunnu kerästja tarttunnu vissih sen kassih ja kulkeentunnu sen muvas, kun se läks kotilt käveleh. Sen paikan ja kototalon välis ol toinen naapurtalo lähel tiätä.

Siit ohimennessäh sit tummaa lankaa keriessäh sit emäntää tuppas vähä naurattah koko hommaja toivo, ettei siin talos nyi, vaan kukah kattelis ikkunast ulos. Ne varmast ihmettelis, että mikäs tolle naapurin emännälle nyt on tullu, kun se tos pimiäs veivaa kättäh ja hymyilee ittekseh?

Ei se myähemminkäh varmast selvinny, olks, ne nähny - ne vaan hymyil ystävällisest

Kummitusjuttuja

Oli aika, jolloin sepitettiin runoja ja kertomuksia ja kerrottiin kaikenlaisia juttuja. Kummitusjutut olivat joko keksittyjä, tai sitten elämässä sattuneita "tositapalittimia". Jos kertoja oli varustettu erityisillä lahjoilla, sai hän joskus kuulijat pelonväristyksiin, jopa uskomaan tarinaan. Lieneekö tämänkaltaiset uskomukset perintöä kaukaa paka- nuuden ajoilta? Ei varmaan liene yhtään kartanoa, vanhaa riihtä tai hautausmaata, josta ei olisi juttua sepitetty. Monet uskoivatkin vähänkin oudoilta tuntuviin tapahtumiin. Useimmin yliluonnollisiksi luultuihin tapahtumiin löytyi luonnollinen selitys. Seuraavan jutun on kertonut Ilmari Peltola. Se on Tuula Marjakankaan muistiinmerkitsemä ja julkaistu myös Anjalankosken sanomissa 29.4.1981. Outoja ääniä:

"Yhles talos rupes aina joka ilta kuulumah semmoist outoo ääntä. Aina se alko silloin illal hämärän tullen ja siit sit jatku aina vaan kaiket yät, että talonväet ei voinnu enää siäl tuvas ollakaan, kun ne pelkäs. Sit ne muuttivat sinne kammarin pualelle asuh. Kaik kyläläiset kävi siäl kuuntelemas iltasin. Yks ilta men yks poika siit ja kuuntelemah sit samaa juttuu. Se otti semmosen päreen ja kuuntel, että tualthan se nyt kuuluu muurilt päin. Se poika soras sinne muurin rakos eli ja siält hyppäs iso sirkka. Siili se kumm ittelu siit loppu."

SANANPARSIA ANJALAN MURTEELLA
Junkkarilaiset Matti Pyykönen ja Viljam Lukkari keräsivät Anjalan pitäjästä 1930-luvulla suomalaisia sananparsia. Monet niistä ovat olleet käytössä koko Suomessa, ja ovat vain kääntyneet paikallismurteelle. Toiset ovat kotikutoisia. Seuraavassa luettelossa on myös muita Anjalassa käytössä olleita sanontoja. Niihin sisältyy yleensä jokin elämänviisaus tai oivallus.

Ittehän Anjalan ni iäs asiah tiätää.

Junkkarin kylä, Juotjärvi, Anavaisen vuaren alla.

Matti kannot paljastaa, Matti kannot kattaa.

Ainahan talo vaivaseli elättää.

Köyri köyhä särpimest, laskijain laiha lihast.

Laulaa käk lakoholle, vaan ei kuku kuhilahalle.

Ripseissähhän kaura kasvaa.

Kuhhaan sinus on ", sano Raussilan muija, kuh heittijuaman vaskan selkäh.

Hikoilee, kun Raussilan miäs kylpiessäh.

Etehpäin, etehpäin, kun Kotkan sanomaleht ", sano mustalain.

Ohran vihne käien suuh. Laurin jyvät laarille.

Vuas vanhan vanhentaa, kaks lapsen kasvattaa.

"Ei talvi tavotali men ", sano Eetu Maijan päivän pyryst .

Käyp kun kankah luaja.

Kuavist ei enäh hevoin kual.

Mitä maijana malol, sit vappun vavol.

Ei vanha koira valeht hauku. Hyvä koira kualtuah, paha ennen elettyäh.

Pennii täytyy pyytää, vaikka kaks menis.

Ainahan vakka kanteh valittee.

Ne on kun vakka ja kansja lopsahlus päälle.

Viäläh nyh kun tätii hautah.

Sataa ja sataa, mut Aapo menee vaan.

Laina koppa ja lastuvalkija, ne on yhtä hupaa.

Punain, kun turkin lisko.

Joll on riihel rimpsuttimet, sillon kirkol kimpsuttimet.

Jälesthään Ruatti viisas on.

Niin men, kun hohtimet Kuikan kaivoh.

Päivä Perttulin peräst ei lopu halla, eikä kaste kannon päältä.

Minkä helmikuu hellittää, sem maaliskuu maksaa.

"Toistahan se syöp ", sano mustalain, kun lunta sata tapaniin.

Suqjaa sykhyin tuul, talven jatkoo kevähiin.

Kesä tulee keikutellen, talvi suuta vääristellen.

Kantaahan kontti täytyy, kun ei sil ol jalkoi.

Ei tyä tekijält lopu, eikä un makaajalt.

Ei maates markkoi saa, eikä unest kirkkoi tehtä.

Joka ottaa hylätyn piijan, saa valitun vaimon.

Laiska töitäh lukee, virijäjä ei mitään virka.

Puuro illaks, kiissel aamuks, jos vaan suinkin kerkijän.

Potaatis on pualen leipää.

Syksyhiin yä ajaa yhleksäl hevosel.

Kajastellen kauvan sataa.

Ei lämmin luita riko.

Sit suu soutaa, mitä miäles aattelee.

Ei kuuks kalan kutuu.

Jouluksehhaan kettukin kenkärajoi kokoilee.

Varahiin viaras häviää.

Pohjatuul on kylmää, tuulee siit mistäpäin hyväh.

Ohhaan hyvä leikkii laskee, vaan ei pakko viisastella.

Joka kenkätyn kenkkää, soon kelmi.

Kaik tytöthään hyvii on, vaan mistäs niitpahoi muijii tulee.

Siin piän pistää, missä suur kääntää.

Ei suurukseta sulen jälille.

Matti harmaaparta narras lapset seinustalle.

Ei päivää, ettei vahinkoo.

Kattoo kun kukko tuhkah.

"Johaan läks ", sano täi löylys.

Jemtti, kun mummuh röijy.

Kohta soon menny tääkin viikko, huammisen peräst oj jo keskiviikko.

Tiä niin kun hyvä on, eikä niinkun kästäh.

Alä pyylä pyhätyätä, Jumala auttaa arkenakin.

Joka on nopsa nuaren, se on virkku vanhan.

Johan nyt on markkinat " sano Kolehmain, kun ei tyttäret kelpa.

Vierahast on haittaa, vaikka se istuis.

" Väistä varpahais ", sano Raussilan miäs sulelle.

Hyvähän pitkän pinon viärest on lastui noukkii.

"Mennäh mihkä mennäh, mut ei kotih---,sano sulhain puhemiähelle kun rukkaset sai.

Kun on suussa, niin on suruta.

Käyphän se vahinko viisahallekin, mut tuhmal soon toises käles.

Seh hännän, minkä harakka saap, sen se pitää.

Nuaret kualee, koska kualee, mut vanhan se on pakko.

Siälhän se men, "vähä heinii reessä ".

Mustat pilvet muuten kulkee, harmaat pilvet vettä sataa.

Lapset ne on lapsii herrojenkin.

Varasjättää seinät, tul eijätä seiniikään.

Aamusthaan päivää jatketah.

Ei mitään kiittämiist, hyvä kun kelpas.

Hyväst paljo maksetah, mut eläämmen se on väärtti.

"Toikin on maksan markan ", sano isäntä, kun pyäritti pöyläs rinkelin omalle pualelleh.

"Sen se on väärttikin ", vastas renkija pyäritti sen takas ittelleh.

Vettähän ne herrqjen hevosetkinjuapja kaunihin karvan kantaa.

"Voi teittii ", sano mamma ennen meittii.

Arat on tyättömän kälet.

Nousus soon meilänkin talous, sikakin tek kaksoset.

Johan sin nyt Sipirja perii.

Täst nyt on vanhan ilost, kuhhaan vaan saap lämmint.

Niin se on köyhän lasen kans, kun parahiks pääsee unen alkuh, het ajetah syämäh

Hoksaakkos riaskaa kammarin pöyläl?

Kaikkien kaunis eij ol yhtä kaunis.

Tailan tehIä uulen tyhmyylen, jos otan yhIen suulelman, sano hämäläin.

Suur suurelle, piäm piänelle, ei kahta kummallekkaan.

Salaten kalansaalis.

"Kaks kertaa kuus ol kolttois, tai niil paikkeil ", sano rättiukko.

Jos ei ol hevoist, niin kävelköh, soon vanha Ruattin laki.

Paikattuu lakkii ja esliinaa ei ol lupa pitää.

Siin on koulu pilannu hyvän lapiomiähen.

Mistäs nyt tuulee, kun siäkin meille tulit?

Kahta sorttii lampah lihaa; kinttuuja käpälää.

Saalishan sen miähen ahkeraks tekee.

Vai sen poikii! Kylhän miä sin isäs tunnen, sehään ol ahkera miäs leivälle.

Eihään köyhän velka kauaks joula.

Laiska töitäh lukee.

Pal laps asialle, men itte peräs.

"Vällyt silmil ", kun entisel sulhasel.

Niihliään soon asian laita kissaparka, jos miä oikein suutun, niin ajan sinkin ulos.

Pojas on polvemmuutos.

Kummalliist kiältä toi ruatti, kirjotetah kyrkkaja sanotalh syrkka.

Päärmeillähliään Hurukselan miäskin tyäh kaunistaa.

Voi laps raukkaa, kun on isäh näköin.

Ei ne suuret tulot, vaan piänet menot!

VANHOJA PAIKANNIMIÄ
(Junkkari ja Korvenkylä)

Kylien yleiskuvat muuttuvat aikojen saatossa. Myös paikkojen nimet muuttuvat, uusia syntyy ja entisiä jää käytöstä pois. Seuraavassa eräitä paikannimiä Junkkarilla ja Korvenkylässä. Useat niistä olivat vielä 1900-luvun alussa yleisesti käytössä, mutta monet ovat myöhemmin jääneet unholaan.

Ennen Anjalan kartanon jakoa Junkkarin ensimmäistä nykyisen Mikkolan talon vaiheilla ollutta taloryhmää kutsuttiin Alakyläksi. Junkkarin vanhoja paikannimiä ovat myös Haltianmäki, Luosa, Kivinen mäki, Mäyränmäki, Nenämäki, Palomäki, Sipinmäki, Vellikallio, Jääkärisaarento, Lejoonintöyry, Kairanhaikula, Mätienkirsienkangas, Järvensuo, Kallioveräjä, Karunmäki, Kurunperä ja Hirvenkivenaro.

Torpparikaudella aikaa teiden tekoon ei riittänyt, kun kartanon taksvärkki vei melkein kaiken voiman ja ajan. Käytöstä pois ovat jääneet Välin- ja Rapunpolut, joita jalankulkijat ennen käyttivät oikotienään kirkolle ylittäessään Junkkarin vuoren.

Välinpolun varrella on mahtava kivenjärkäle, Sonnikivi, joka on saanut nimensä siitä, että sen viereen on muinoin kuollut sonni. Toinen yhtä suuri kivi sijaitsee Mikkolanniemen kärjessä, nimeltään Linnakivi. Tarina kertoo, että entisaikaan sodan riehuessa vihollisen ampuessa tykillä niemeen, herrat olivat kiven takana suojassa. Lovet kiven pinnassa etelän puolella ovat tykinkuulien aiheuttamat.

Junkkarinvuoren nimi on vanhojen tietojen mukaan alkuaan ollut Anova, toisten tietojen mukaan Anovainen ja Junkkarinjärven nimi Juotjärvi. Näistä nimistä johtuu vanha sananparsi, Joka määrittelee Junkkarin kylän: "Juotjärvi, Junkkarin kylä, Anovaisen järven alla."

Korvenkylässä Pukinmäeksi sanottiin mäkiseutua, johon ilmestyi kylän ensimmäinen torppa, Mettäpukki (Vanhala). Jonkin matkan päässä oli Raiskala-niminen torppa. Metsälä ja Varjola olivat Iso- ja Vähä-lisakka. Karnaatun-, Sihvolan- Tallinmäeksi tai Harjuksi kutsuttiin harjannetta, jolla on sijainnut Alekan ja Litan mökki Ja jolle paikalle Akseli Varjola rakensi myöhemmin talonsa.

Peräpalon Niemelän ja Sointulan seutua kutsuttiin aikoinaan Joenperäksi. Sointulan rakennukset ovat paikalla, missä pitkään oli Lukkarin vuokraviljelysten ns. musta lato. Muhniemen, Elimäen ja Korvenkylän rajapyykin satoja vuosia vanha nimi Peräpalon suoran päässä on Koivuinen Seiväs.

Pekkolan ja Ahtolan viljelykset käsittivät alueen, jota kutsuttiin Pekonsuoksi. Vääräjoki on Korvenjoen vanha nimi, jonka rannalle rakennettiin Vääräjoen torppa. Jokea on kutsuttu myös Myllyjoeksi, siinä ennen olleen vesimyllyn mukaan. Lähtäharo (Lähteenaro) oli nimeltään tienristeys, josta nykyään käännytään Kaukasuolle.

Entisaikaan matkat viljelmille olivat pitkiäja tiet huonoja, joita kuljettiin vain jalkaisin tai hevosella. Matkanteko vei aikaa ja tien eri kohdilla piti olla omat nimensä, jolloin voitiin määritellä tarkasti jokin tapahtuma, joka mahdollisesti matkalla sattui. Näitä nimityksiä oli paljon varsinkin vanhalla Kaukasuon tiellä, Vanhalla Kärritiellä. MyllyIän mailla on ollut Myllylän haka, Käärtin veräjä, Suurenahon portti, Susiaitaus ja Susikuoppa, Härkäpalo ja Kaserpelto.

Korvenkylästä Ummeljoen suuntaan käännyttäessä vastaan tulevaa Korvenpirtin mäkeä on kutsuttu Riihimäeksi, jossa sijaitsi myös tunnettu piirileikkipaikka Espis. Lähdettäessä Ummeljoelle vievältä tieltä Vanhaa Kärritietä kohti länttä, entisen kaatopaikan ohi, aukenee laaja kangasmaasto soranottopalkkoineen.

Kun sivuuttaa ensiksi tuon tunnetun, Lukkarin ilmaisun mukaan vähemmän kauniin mäen, on seuraavan mäen nimenä Palomäki. Sitten seuraavat Syväoja, Syvälampi, Kotkankallio, Karhunkaulame, Kytösuonpää, Koivistonsuo ja Mallankallio, jossa voi vielä nähdä karhun jäljet sekä Lookin veräjä. Tästä Kaukasuon kylä varsinaisesti alkaa.

Korvenkankaan maisemassa vaihtelevat monet vuoret ja suot, ja sieltä löytyy eri puolilta vielä osittain nykyisinkin käytössä olevien nimien paikat; Kinnassuo, Multasuo, Suurenkorven lähde, Kytösuo, Lääsyn suot, Pekkolanvuoret, Sydänhaikula (Sylälihaikula), Sydänojan suo, Vatvuori, Kirviänperä,

Kaukasuon tiehen rajoittuva Kirviänvuori ja Salomaan haka. Aikanaan kuuluisat kehnoudestaan olivat Vesahon kuja, joka sijaitsi Junkkarin ja Korvenkylän välillä, Pinokorven kuja; nykyinen Kalliokosken ja Kalliolan välinen tienosa sekä Mullin kuja Kirviässä lähellä Salomaan taloa.

METSÄNPETOJA JA ERÄNKÄYNTIÄ
Susia ja karhuja. Aikoinaan harvaan asutussa maassa susillakin riitti reviiriä. Suden luontaisia elinympäristöjä kesäaikana olivat vuoristoiset korpimetsätja suoalueet. Talviaikana, varsinkin ankarilla pakkasilla sudet lähtivät nälissään laumassa etsimään syötävää ihmisasuntojen liepeiltä ja tappoivat ja raatelivat koiria ja karjaa, jopa ihmisiäkin.

Menneisyydessä on ollut suuria susivuosia. Pitäjiin oli organisoitu erityisiä jahtijärjestelmiä petoeläinten hävittämiseksi. Toimintaa johti jahtivouti. Voudin tehtäviin on kuulunut myös tulipalon sattuessa toimia sammutustöiden johtajana.

Jahtimiehillä oli susikeihäs varusteenaan, ja susia ajettiin yhteiseen susiverkkoon, jossa ne oli helppo lopettaa. Tietyin välein määrättiin rakennettavaksi myös susikuoppia. Kuoppa oli noin kolmen metrin syvyinen ja leveydeltään kuutisen metriä. Keskelle kuoppaa asetettiin tukki pystyasentoon. Kuoppa peitettiin päreillä ja niiden päälle pantiin olkia tai talvella lunta.

Porsas, ankka tai karitsa kiinnitettiin riimulla tukin päähän ja kun susi kuuli eläimen huudon, se tavoitellessaan saalista putosi kuoppaan, jossa se keihästettiin tai kuristettiin hengiltä. Hämeessä kerrotaan joskus saadun kerralla 12 sutta ajettua samaan susikuoppaan.

Pyydyksenä alettiin käyttää myös maanpäällistä susi aitausta, johon susia ajettiin. Kun susista alettiin maksaa tapporahaa ja tuliaseet yleistyivät, sudet vähenivät niin voimakkaasti, että ne rauhoitettiin kokonaan. Lyydia Myllylä on kertonut pienenä kuulleensa suden ulvovan lähimetsässä synnyinkodissaan Junkkarin Mattilassa.

Muhniemellä sudet raatelivat Emilia Hilosen lampaat 1920-luvulla. Karhut vähenivät välillä metsästyksen seurauksena. Vuosituhannen lopulle tultaessa ne ovat taas lisääntyneet ja ovat marjastajille pelon aiheena.

Korvenkylän koulun lähellä, Myllylän maalla, on ainoa lähialueella säilynyt susikuoppa. Vaikka asiantuntijat eivät pidä tätä hyvin säilynyttä pyöreää kuoppaa susikuoppana toteennäytetyksi sillä perusteella, ettei puurakenteita ole löytynyt kuopasta, ovat vanhat ihmiset aina puhuneet susikuopasta. Muhniemen viimeisenä jahtipomona toimi Wähäpasilan vanhaisäntä.

Mesikämmen oli yhtenä syksynä tallustellut Heinosen kaurapellon poikki. Kesällä 1999 näkivät Raija Arola sekä lapsenlapset Emmi Ja Aleksi Arola elävän karhun Korvenkylässä Koskelan talon pellossa penkaavan lantakasaa. Vieras taisi olla läpikulkumatkalla jatkaen matkaansa länteen päin. Samoihin aikoihin löytyi karhun jälkiä Korvenkankaalta ja Muhmäeltä.

Monet innokkaistakin maijastajista ovat käyneet varovaisiksi karhujen viimeaikaisen yleistymisen jälkeen. Susiakin on liikkunut kylillä 1900-luvun loppupuolella. Kerran yksinäinen hukka oli tullut Elimäen suunnasta, ohittanut Korvenpirtin, yöpynyt Haapasalon mailla ja siirtynyt lopuksi yli Kymen Sippolan puolelle.

Kinnassuon jouluöinen hirvenkaato
Hirvien yleisyys on aikojen kuluessa vaihdellut kovasti. Samoin kaatotavat. Hirviä kaadettiin 1900- luvun alkukymmenillä myös salaa. Järeiden aseiden yleistyttyä nämä metsien kruunupäät metsästettiin melkein sukupuuttoon. Eräät kaatoivat hirviä, mutta söivät ja myivät "mullin lihaa" markkinoillakin:

"Mullilta katkesi jalka ja piti teurastaa." Yhtenä talvena joulun alla pari toisen kylän metsämiestä sai tietää, että Korvenkylän Kinnassuolla asusti hirvieläimiä. He tulivat siihen tulokseen, että mennään metsälle myöhään jouluaattona: "Silloin ihmiset ovat kaikki sisällä ja saadaan rauhassa korjata saalis." He toteuttivat tuumansa, kaatoivat saaliin ja paloittelivat lihat. Kaadossa ja työssä aika venähti jo aamuvarhaiselle, ennen kuin urakka oli suoritettu.

Miehet, jotka olivat pakkasessa kuormanneet saantonsa hevosrekeen, eivät uskaltaneetkaan ajaa koteihinsa suorinta tietä ilmitulon pelossa. Ajettiin Ummeljoelle, jossa väki oli jo menossa varhaiseen joulukirkkoon Anjalaan. Miehet liittyivät hevosineen kirkkoväkeen erikoinen matkatavara vällyjen alla piilossa.

Toisen kerran eräs metsämies meni nimismiehen puheille kertoen, että Peräpalossa on kuollut hirvi. Virkamies ei halunnut lähteä paikanpäälle, vaan sanoi miehelle, että saat nahan, jos käyt hautaamassa eläimen. Metsämies lupasi suorittaa tehtävän, ajoi hevosen eläimen viereen ja jollain tapaa veti hirven kotiinsa. Hän otti nahan lisäksi käyttöönsä myös lihat - oli aikaisemmin käynyt niillä kulmilla metsästysretkellä. ..

Tuhansia vuosia vanhat kalliopiirrokset kertovat hirven tärkeydestä riistaeläimenä. Ne on metsästetty välillä lähes sukupuuttoon, viimeksi 1920-luvun alussa, jonka jälkeen kanta taas elpyi rauhoituksen seurauksena. Myöhempi säädelty metsästys kasvatti kannan 70-luvulla ja jälleen 90-luvun loppuvuosina paikoin ylisuureksi, mikä aiheuttaa vaaraa liikenteelle ja vahinkoa metsänkasvulle. Hirvien oleskelupalkoilla on vuosikymmeniä asustanut idästä levinnyt hirvikärpänen, marjamiesten syksyinen "mielharmiloinen".

Joka syksy nykymuotoinen hirvijahti saa liikkeelle koko metsästyskansan, naiset mukaan lukien. Täyttyvät pakastimet lupaavat särvintä toisinaan koko vuodeksi.

Kettujahti vanhaan aikaan
Kettuja on ollut aikoinaan runsaasti . Niiden nahoista sai hyvän hinnan. Tätä hyvää jahtiaikaa kesti 1900-luvun alkupuoliskolle. Jahdin paras ajankohta oli silloin, kun oli satanut uutta lunta ja tuoreet jäljet erottuivat selvästi. Mäkiset metsämaat ovat olleet suosittuja metsästysmaita. Junkkarinkylällä vakituisista ketunkiertäjistä muistetaan Eetu Salminen, Jalmari Koskinen ja Haltianmäellä Tuomas niminen mies. Kylänjahtipäällikkönä on ollut Antti Lahtela.

Lumisateen jälkeen miehet lähtivät liikkeelle ja kun kettu oli kierroksessa puhallettiin haulikon piippuun, josta lähtevä kova ääni kantautui koko kylälle. Jahtimiehet lähtivät liikkeelle. Monesti he olivat olleet metsätöissä ja joutuivat viemään puukuormat kotiin, hevoset talliin ja lähtemään kiireesti suksilla kohti jahtialuetta.

Miesten ollessa koossa kiertomies selosti, missä kierto on, määräsi pyssymiesten paikat ja lähti viemään ajomiehiä lähtöpaikoilleen. Kun kauimmainenkin ajomies oli paikallaan, tämä huusi sovitulla kellonajalla: "Ajo alkaa." Ajoa ryhdyttiin viemään pyssymiehien suuntaan, ja kun huutoa kuului perästä ja sivuilta, kettu alkoi liikkua pyssymiehiin päin, mistä ei mitään kuulunut.

Jos kettu ei Jäänyt ensimmäisellä paukulla, huuto voimistettiin, koska kettu saattoi pyörähtää takaisin Ja kierto jouduttiin alkamaan alusta. Jos taas repolainen kaatui, ampuja huusi: "Haloo", jolloin ajonnesten huuto taukosi. Kaadon jälkeen kiertomies merkitsi ylös kaikkien nimet, ja sen perusteella sitten myöhemmin nahoista saadut rahat jaettiin.

Jos kaato onnistui ensimmäisellä kerralla, sääntöjen mukaan kiertomies sai rahoista ensin päältä 1/5 osan ja loput jaettiin tasan muille osanottajille. Ajomiehinä oli toisinaan myös naisia ja nuoria poikia. Ennen oppivelvollisuuslakia monet kävivät koulua vain ehkä parisen vuotta ja olivat pääasiassa kotosalla.

Joskus nahkoja oli runsaasti, kymmenenkin kappaletta yhtä aikaa kuivumassa useiden metsämiesten seinillä. Useita ostajia kävi kevättalvisin niitä kyselemässä. Haminasta tuli kiertävä venäläinen Romanov niminen mies usein kauppaa hieromaan. Toisinaan miehet kävivät itse myymässä nahkoja Kouvolassa ja Haminassa. Huutokauppojakin pidettiin. Yksi tällainen huutokauppa pidettiin Salmisen talolla 23.2.1949.

1980-luvulla metsissä raivosi rabies-epidemia, jota levittivät kettujen ohella supikoirat ja mäyrät. Tauti saatiin pysäytetyksi metsiin rabiesta vastaan levitettyjen syöttien avulla. Nykyerämiehen suosittuja retkiä ovat kyyhkysmetsästys ja sorsajahti, jonka jälkeen vuorossa ovat jänikset.

Sorsastusmatka
Eräs "sorsastusmatka" Junkkarinjärvellä. Vuosia sitten, eräänä elokuun iltana, juuri sorsastuskauden alussa nuorimies Jaakko Heinonen meloi kanootillaan Junkkarinjärvellä Korvenkylän suuntaan. Järvelle oli tullut myös Ilmari Peltola ja Väinö Luiskari sorsastusaikeissa.

Peltola kyseli matkan tarkoitusta Heinoselta, joka vastasi olevansa myös sorsastusaikeissa. Ei viitsinyt miehille kertoa, että oli menossa tyttökylään. Vuoden päästä, kun vietettiin Jaakko Heinosen ja Sirkka Harjulan häitä, oli Peltolalla sulhaselle valmiina omaperäinen onnittelu: "Siä se siit sentäh sorsan sait, mut myä jäätih Väinön kans ilman "... Siitä lähtien aina Heinosen poiketessa Peltolan kaupassa, oli kauppiaalla naurun kera sama tervehdys : "Siä se siit sentäh sorsan sait..

Lähde: Ankkapurhalta Järvi-Anjalaan, Hannu Vuorela