KORHOSEN MAJATALO


Osa 2 - jatkuu

Majataloja on maassamme ollut jo 1500-luvulta alkaen. Varsinainen hollikyyditysjärjestelmä alkoi vuonna 1734. Kun majatalojen hevoset eivät riittäneet, maatilat velvoitettiin toimittamaan miehiä ja hevosia kievareihin, joita pidettiin pääteiden varsilla. Majataloille kuului ylöspidon järjestämisen lisäksi hoitaa hevoskuljetus seuraavaan majataloon.

Muhniemen Korhosen majatalo perustettiin vuonna 1740. Venäläisten miehitysjoukot maassamme pikkuvihan aikana 1742-43 tekivät majatalon tehtävät erittäin vaikeiksi, koska sotatoimien vaatimat kuljetukset oli myös hoidettava. Sodissa tuhoutui ensimmäinen 1700-luvun alkupuolella rakennettu Kymijoen ylittävä kiinteä puusilta Mämmälän ja Anjalan välillä. Venäläisiä joukkoja kulki majatalon kautta suuret määrät. Lähikylien talot "tekivät hollia " vuorollaan. Majatalon hevosten joukossa heidän oli pidettävä valmiudessa neljä hevosta kievarilla. Hollinpidosta oli vapautettu ainakin Muhmiernen SaIvuri, joka piti venettä ylimenoa varten. Sotatoimien päättymisen jälkeen lopetti Korhosen majatalo toimintansa. Venäjän ja Ruotsin raja tuli Kymijokeen Turun rauhassa 1743.

Majatalo perustetaan uudelleen. Noin sata vuotta myöhemmin, 1840-luvun alkupuolella Korhosen majatalo perustettiin uudelleen. Silloin hollihevosia kyliltä piti olla kolme ja kievarilla itsellään kaksi varahevosta. Kustaan sodan aikana Korhosen rakennukset mainitaan poltetuksi, sijaitsivathan ne juuri Joutsenjoen, eli Korhosenjoen varrella, paikalla, jonka ylitse sotajoukot tulittivat toisiaan. Korhosen rakennukset oli jouduttu rakentamaan uudelleen.

Kylien hollinpitovelvollisuuden aikana 1800-luvun puolivälissä hollista oli vapautettu ainakin Muhniemen lautamiehen talo Wähähohti, kihlakunnan postinajajan talo Wähäpasila sekä veronkeräystalot Vähäkolmhalko ja Kottila. Talonpojat kokivat hollinpidon kohtuuttomaksi rasitukseksi, josta he kapinoivat ja tekivät valituksia. Vuonna 1883 hollikyytijärjestelmä loppui. Uuden tielain tultua majataloja ryhtyivät pitämään yksityiset.

Kun majatalon pito oli muuttunut yksityiseksi ammatin harjoittamiseksi, se tuli kysytyksi, ja lupaa varten järjestettiin huutokauppoja. Kuka alhaisemmilla taksoilla lupasi palvelut, sai oikeudet. Vuonna 1890 kievari yritettiin siirtää Isopukille, RantaPukin taloon, mutta Korhosen tarjous oli alhaisempi. Korhosella kyytejä mainitaan olleen vuonna 1890 yhteensä 238 kpl. Vuonna 1900 kievari siirtyi Kustaa Isopukille, mutta 10 vuotta myöhemmin jälleen Korhoselle.

Vuonna 1918 Suomen valtio otti kestikievarijärjestelmän nimiinsä. Korhosen majatalon viimeisellä kaudella emännän tehtävää hoiti Maria Korhonen, joka oli haettu taloon 18-vuotiaana Raussilan Mäkelästä. Hän eli yli 90-vuotiaaksi ja majatalon emäntänä ollessaan saavutti mainetta hyvästä palvelusta. Varsinkin pakkasessa kylmettyneet matkustajat osasivat arvostaa lämpöä ja huolenpitoa. Maria Korhonen toimi myös tilaisuuksien pitoemäntänä. Majataloon jätettiin aikanaan lähialueen posti, josta ihmiset sen noutivat. Rakennusten edessä oli maja talotolppa, johon oli merkitty hevosilla ajettavat linjat. Anjalasta reitit kulkivat Kotkaan, Elimäen kirkolle, Korialle ja Viialaan. Ajovälien pituus oli 20-30 kilometriä.

Korhosen torppaa eli Vähä-Korhosta on kutsuttu myös Ylä-Korhoseksi. Kerrotaan, että kaksi veljestä tuli aikoinaan tälle paikalle Rautalammin pitäjästä. Miehet sitoivat hevosensa suureen koivuun, joka oli pystyssä vielä kauan jälkeenpäin. Veljekset rakensivat kodan ensimmäiseksi asunnokseen. Toinen veljeksistä jäi asumaan tälle paikalle ja toisesta tuli nimismies. Korhosen lampuotitilan isäntä ja kievarinpitäjä 1870-luvulla oli Tuomas Korhonen. Hän toimi kuntakokouksen esimiehenä vuosina 1877-79.

Korhosen majatalo toimi kokouspaikkana. Parooni Rabbe Fabian Wrede toimi lakiavustajana tarvittaessa. Junkkarin kalavesistä käytiin kiistaa 1900-luvun alkupuolella. 20-luvulla Muhniemen puoleiset vedet jaettiin ja rantoihin asetettiin pyykit. Kalavesien jakaminen lienee yleisesti jäänyt melko harvinaiseksi. Parooni tiedusteli leikillisesti, että vaaditaanko veteenkin pyykit ja niihin kepit, joihin laitetaan Suomen lippu liehumaan? Kyläläiset esittivät vaatimuksen, että Korhosenjoessa ei saa kalastaa. Myös Muhjärven kalavedet pyykitettiin tiloille samaan tapaan.

Kerran Anjalan miehet tulivat luvatta Junkkarinjärvelle ja laittoivat kahdeksan verkkoa järven suuhun: "Eivät nyt Junkkarin miehet saa kalan kalaa". Anjalan miehet tulivat seuraavana aamuna kuuden aikaan kokemaan verkkojaan, mutta eivät löytäneet edes verkkoja, kaikki oli yöllä korjattu pois. Mitään jälkiseurauksia ei tapauksesta koitunut, vieraathan olivat luvatta tulleet. Silloin oli juuri paras lahnan kutuaika.

Lapsuus- ja nuoruusmuistoja Korhosen majatalossa. Elämää majatalossa on muistellut talon tytär Aino Närhi (s. 1899), täydentänyt sisar Helmi Knaapi (s. 1901):

"Maantie Inkeroisista Elimäelle kulki aikoinaan kotini ohitse samassa paikassa, kuten nykyäänkin. Meillä oli kaksi asuinrakennusta, molemmin puolin tietä. Pihapiiriin kuului useita talousrakennuksia, muun muassa kaksikerroksiset aitat. Yläkerroksissa oli mamman aitta, piikojen aitta ja poikien eli renkien aitta. Toisella puolen tietä sijaitsevan asuinrakennuksemme nurkalla oli naapuritalon päärakennus, Korhosia hekin, mutta eivät kovin läheisiä sukulaisia. Näiden talojen väli oli vain ehkä metrin levyinen. Näin rakennettiin talot ennen maalla. Molempien talojen kaksi lämmitettävää riihtä olivat myös rinnakkain. Navettojen ovet olivat vastakkain ja olkiladot rinnakkain. Kaivosta vesi nostettiin käsipelissä puukaukaloon, josta vesi juoksi suoraan muuripataan, karjalle tai pyykkitupaan.

Majatalon vuoksi omien eläinsuojien lisäksi talossa piti olla myös hollitalli vieraille hevosille, joita pidettiin kyytejä varten omien hevosten lisäksi. Kaikki rakennukset olivat hirrestä veistettyjä. Järven puoleista asuinrakennusta kunnostettiin kievarin tultua taas meille. Vanha asuinrakennus tien toiselta puolelta purettiin ja muutettiin kaikki asuinhuoneet samaan letkaan aivan tien laitaan järven puolelle.

Saunaa lukuun ottamatta kaikki talousrakennukset jäivät tien toiselle puolelle. Tuolloin ei ollut vielä autoliikennettä paljoakaan, mutta omat haittansa vähästäkin liikenteestä oli, kun ovesta astuttiin suoraan maantielle. Kamarini ikkunasta oli kaunis näköala Junkkarinjärvelle, monta kesäiltaa istuin ikkunan ääressä auringon laskua ja iltaruskoa katsellen.

Usein kotonani joutui joku tytöistä lähtemään kyyditsemään matkustajia seuraavaan majataloon, kun miehet olivat metsätöissä tai heinänajossa. Kesällä vielä useammin joutui kyytipojaksi, koska miehet olivat raskaissa peltotöissä. Naiset laitettiin kevyempään työhön. Kivaa oli työnteko, eikä se tuntunut yhtään raskaalta eikä yksitoikkoiselta. Äitini luovutti isännyyden Aarne-veljelle vuonna 1931. Majatalo oli jo lopetettu autoliikenteen tultua yleiseksi. Monta vuotta meilläkin jo matkustajat oli kyyditty autolla."

Lähde: Ankkapurhalta Järvi-Anjalaan, Hannu Vuorela

Osa 2 - jatkuu