SOTAA JA RAUHAA

Kustaa III lietsoo sodan


Pikkuvihasta lähtien oli valtakunnan raja kulkenut Kymijoessa ja sen itäpuolen asukkaista oli tullut Venäjän keisarin alamaisia. Vähitellen rajaseudun kylissä oli totuttu uuteen tilanteeseen, vaikka pelko uudesta sodasta toisinaan vihlaisi mieltä. Ison- ja pikkuvihan välinen rauhankausi oli kestänyt vain 20 vuotta, mutta nyt näytti menevän paremmin. Kun Anjalan kirkon ympärille ryhmittyneet kylät vuonna 1787 ryhtyivät tosimielessä pyrkimään eroon emäseurakunnastaan Elimäestä, oli rauhaa riittänyt jo yli 40 vuotta. Tuomiokapituli myönsi Anjalalle oikeuden omaan pappiin 2.7.1788. Yritys oli onnistunut, mutta anjalalaisten iloa sumensivat jo sodan synkät pilvet.

Kuningas Kustaa III oli päättänyt aloittaa sodan Venäjää vastaan parantaakseen asemaansa ja kansansuosiotaan. Hän sai valtaneuvoston suostumaan liikekannalle-panoon jo toukokuussa 1788 ja rajan vaiheille alettiin koota joukkoja. Anjala oli yksi etukäteen valituista ylimenopaikoista, mikä tiesi lähiseudun talonpojille raskaita kyyditys- ja majoitusvelvollisuuksia. Ylipäällikkö, kenraali K. G. Armfelt, antoi kesäkuussa käskyn partioida Länsi-Hirvikosken ja Anjalan välisellä osuudella sekä tarkastella toimia joen vastarannalla. Toinen partio hoiti Anjalan ja Keltin välisen osuuden. Erityisesti piti tarkkailla, näkyikö Venäjän puolella kasakoita, kalmukkeja ja tataareita.

Silta oli tällä alueella, vasemmalla Ranta-Pukin kievarimuseo ja oikealla Rantasen kestikievari.

Muodollinen alkusyy sodan puhkeamiseen saatiin pienestä rajavälikohtauksesta Puumalassa. Anjalaan oli kaikella kiireellä tehty Kymijoen yli silta, jonka kautta pääarmeija ylitti rajan 10.7.1788. Kustaa III oli itse tuolloin paikalla. Haminaan suunnattu hyökkäys epäonnistui ja Husulaan edennyt pääarmeija vetäytyi täydessä epäjärjestyksessä Liikkalan kylään. Siellä muutamat sodan kulkuun tyytymättömät upseerit allekirjoittivat 9.8. ns. Liikkalan nootin, jossa he pyysivät rauhaa Venäjän keisarinnalta Katariina II:lta. Tämän jälkeen armeija joutui vetäytymään yli sillan takaisin Anjalaan.

Vanha lossiranta, jonka kohdalla silta todennäköisesti oli.
Kuningas sai kuulla Liikkalan nootista ja vaati upseereiltaan kirjallista uskollisuudenvakuutusta, mutta sen sijaan 113 upseeria allekirjoittikin 12.8. ns. Anjalan liittokirjeen, jossa vaadittiin mm. sodan pikaista lopettamista. Kuningas joutui tämän vuoksi hankalaan tilanteeseen ja poistui heti Suomesta kuultuaan Tanskan hyökkäysaikeista Ruotsiin. Lopullisesti tilanteen rauhoitti joukkojen siirtäminen talvimajoitukseen loka-kuussa. Sotilaita oli majoituksessa Anjalan jokaisessa kylässä. Rajavartiopaikoiksi oli määrätty Ahvio, Muhmiemi, Junkkarinkylä, Anjala ja Ummeljoki.

Pelkoa ja hävitystä
Talvi kului rintamalla rauhallisesti, mutta heti toukokuun 1. päivänä 1789 tekivät venäläiset epäonnistuneen hyökkäysyrityksen Anjalaan. Jo kesäkuussa kuningas matkusti jälleen Suomeen ottaakseen sodan johdon käsiinsä. Hän saapui juhannuksena Elimäelle, josta marssittiin Anjalan ja Ummeljoen kautta Värälään. Sinne oli rakennettu silta, jonka yli 26.6. hyökättiin vihollisen puolelle. Venäläiset lyötiin kahta päivää myöhemmin Utissa. Voiton jälkeen armeija lähti etelää kohti ja pysähtyi Liikkalaan. Kenraaliluutnantti von Kaulbars jäi joukkoineen vartioimaan Lappeenrannan tietä, mutta joutui venäläisten 15. heinäkuuta hyökättyä perääntymään Kouvolan ja Värälän kautta aina Anjalaan asti.

Kaulbarsin peräännyttyä Anjalaan jäi Ummeljoen kylä alttiiksi venäläisten hyökkäykselle ja pian saapuivatkin tämän kannoilla seuranneet kasakat. Nyt kohtasi kylää hävitys ja säikähtyneet asukkaat pakenivat mahdollisuuksiensa mukaan. Kaikki eivät kuitenkaan jaksaneet tarpeeksi pitkälle ja kasakat löysivät mm. rykmentinkirjuri Bäckmanin vanhan vaimon ruispellosta ja pakottivat tämän luovuttamaan poveltaan ainoat rahansa, 20 riikintalaria. Talojen ovet murrettiin ja sisustus rikottiin. Silminnäkijöiden kertomusten mukaan hävitys oli täydellinen. Vihollinen ei ehtinyt kauan pitää kylää hallussaan. Kustaa III oli erottanut von Kaulbarsin ja uusi komentaja kreivi Hamilton lähti ajamaan venäläisiä pois Ummeljoelta. Ryöstely kylässä oli vielä käynnissä ja vangiksi ehdittiin saada turkkilainen (en turkisk aga), joka oli juuri aikeissa ryöstää Ummeljoen sahankirjurin. Vihollinen perääntyi takaisin Värälään ja sieltä Kymijoen taakse. Tämän jälkeen saattoivat metsiin paenneet kyläläiset palata toteamaan kärsimänsä vahingot.

Tällä välin oli pääarmeija kuninkaan johdolla vetäytynyt Liikkalasta Anjalaan kahden kääntösillan yli, jotka lopuksi käännettiin Ruotsin puolelle. R. G. Wreden perhe oli vielä heinäkuun alussa oleskellut Anjalassa, mikä käy ilmi hänen vaimonsa Eva Kristina Creutzin kirjeestä sisarelleen 5.7.1789. Anjalan asema vaikutti jo tuolloin uhatulta ja perheen oli muutettava Villikkalaan. Venäläiset alkoivat tulittaa Anjalaa 24.7, ja seuraavana päivänä, toisten tietojen mukaan jo samana, syttyi Anjalan kartano vihollisen palavasta ammuksesta ja tuhoutui kokonaan. Sama kohtalo tuli myöhemmin siellä olevan makasiinin ja usean alustalaistilan osaksi. Kuningas oli tällöin Värälässä ja perimätiedon mukaan seurasi kartanon paloa nk. Kuninkaanvuorelta. Anjalaa tulitettiin joen toiselta puolelta enemmän tai vähemmän säännöllisesti vielä heinäkuun lopulla ja elokuun alussa.

Kirkkovuori, josta Kustaa III seurasi Anjalan kartanon paloa.
Elokuun 10. päivänä eräs vakooja toi tiedon, että venäläisellä puolella valmisteltiin hyökkäystä. Haminasta oli tuotu Mämmälään suuria veneitä, joita lopulta arvioitiin olevan peräti 50. Kuningas kävi Anjalassa heti tämän jälkeen ja lupasi määrätä sinne lisäjoukkoja, mutta ne olivat vielä kaukana ja tilanne näytti uhkaavalta. Eversti W. Pauli vastasi tällöin Anjalan puolustuksesta. Hän piti tältä ajalta päiväkirjaa, josta selvästi käy ilmi hänen kasvava huolestumisensa vihollisen lukumäärän päivä päivältä lisääntyessä.

Anjalaan tehdyt ponttoonisillat oli ankkuroitu toinen lähelle rantaa ja toinen melkein keskelle jokea. Elokuun 14. päivänä vihollinen aloitti kiivaan kanuunatulituksen kello seitsemän illalla, jolloin ruotsalaisten joukkojen oli peräännyttävä kauemmas rannasta. Sakeassa ruudinsavussa näkyvyys oli miltei olematon ja yö oli tulossa. Venäläiset onnistuivat yöllä kääntämään toisen silloista omalle puolelleen ja lisäksi he saivat jalansijan Ruotsin puoleiselta rannalta. Heidät onnistuttiin kuitenkin karkoittamaan takaisin ja silta käännettiin uudelleen.

Kartta Anjalan kirkonkylän varustuksista Kustaan sodan aikana. Kirkolta Kymijoen rantaan vievän tien katkaisee vallihauta (1), jonka toisessa päässä on pieni suojavarustus, redutti (2). Sen vieressä on pienellä patterille kukkulalla ns. Fleche-patteri (3) ja kauempana lounaassa ”Pappilan-redutti” (4). Joen rannassa on ns. Vuoripatteri (5). Mämmälän puolelle on merkitty ennen hattujen sotaa tehty vallihaudalla ympäröity suojavarustus. Sotaa varten tehty ponttoonisilta ylittää joen juuri entisen lossin paikan kohdalta.

Tilannetta Ahviossa kuvaa kaksi raporttia heinä-elokuulta 1789. Toisessa kerrotaan, että kylästä 2000 kyynärää pohjoiseen on joessa kapea kohta, jonka yli hevoset voivat uida veneen perässä ja toiselta rannalta lähtee tie Hurukselaan ja Kymenkartanoon.
Raportissa ehdotetaan, että ylikulkupaikan vieressä olevalle Koivumäki-nimiselle kukkulalle asetettaisiin kanuuna, koska sieltä näkee laajasti vastapäistä rantaa. Toisessa raportissa Ahvion rajavartioston päällikkö valittaa, että häneltä aiotaan vähentää miehistöä Anjalan hyväksi, vaikka rajan vartioinnin lisäksi Ahviosta käsin hoidetaan kirjeiden kuljetusta sekä Muhniemelle, että Pernoon Myllykoskelle, koska kirjeet Korkeakoskelle kulkivat nopeimmin Ahvion kautta. Lisäksi hän kertoo, että kasakoita näyttäytyy silloin tällöin Hurukselassa ja talonpojat olivat nähneet ratsuväkipartioitakin. Metsä Koivumäen vastarannalta oli hakattu pois tarkkailun helpottamiseksi. Raporttien perusteella näyttää siltä, että syrjäisessä Ahvion kylässä elämä oli melko rauhallista samoihin aikoihin, kun kasakat hävittivät Ummeljokea ja Anjala sai kokea tykistötulitusta.

Talven tulo lopetti taas sotatoimet ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta rintama noudatti valtakunnan rajaa. Keväällä uudelleen alkavia sotatoimia varten järjestettiin Kymijoen puolustuslinjalle 6000 miestä. Päämaja sijaitsi Elimäen Peippolassa. Erityisesti Anjalan ja Hirvikosken puolustukseen oli kiinnitetty huomiota, mutta miehistöstä oli puutetta.

Anjalan valtaus
Kuningas saapui huhtikuussa 1790 Kymijoen seuduille ja johti itse hyökkäystä Jaalasta Valkealaan 28.4. Taistelun jälkeen venäläiset joukot kiirehtivät Mämmälään ja alkoivat jo seuraavana päivänä tulittaa Anjalaa. Anjalassa oli majoitettuna pataljoona Länsi-Göötamaan rykmenttiä ja joukko vapaaehtoisia majuri Gyllenhaalin johdolla. Anjalaa oli todella varustettu: 500 kyynärän pituinen vallihauta katkaisi joelle vievän tien ja tykistölle oli tehty asemia. Joen rannassa oleva Vuoripatteri oli venäläisten tulituksen erityisenä kohteena.

Vihollisen tulitus kiihtyi huomattavasti 1.5 ja jatkui seuraavana päivänä entistä ankarampana. Vuoripatteri kärsi pahoin tulituksesta ja sitä piti ryhtyä korjaamaan. Miehet rohkaisivat toisiaan vaarallisessa työssä ja patteri saatiin myös pian korjatuksi, mutta paikallinen komentaja ei uskonut patterin kuntoon, vaan uhkasi vetää tykistön pois. Korjaustöitä johtanut tykistöupseeri Nobelschöld päätti silloin lähteä Peippolaan valittamaan, mutta kun hän aamun sarastaessa palasi, oli Vuoripatteri yhä autio. Niinpä hän pakotti vastaansa tulleet kanuunankuljettajat viemään kanuunat patterille huolimatta näiden suomenkielisestä noitumisesta ja sinne ehdittiinkin ajoissa.

Ammunta jatkui kiivaana myös toukokuun 3. päivänä. Seuraavana yönä vihollinen sai jalansijan läheisessä saaressa. Päivän sarastaessa nähtiin vastarannalla kuusenhavuin peitettyjä veneitä. Näytti kuitenkin siltä, kuin vihollinen suunnittelisi vetäytymistä ja ammuntakin loppui.

Vuoripatteri oli Kymijoen rannassa olevalla mäellä, jota on kutsuttu myös Saukonmäeksi. Siellä vietettiin 1950-luvulla juhannusjuhlia.
Toukokuun 5. päivän sarastaessa saatiin Vuoripatterilta viesti: "Nyt venäläinen tulee yli. Saammeko ampua?" Vihollinen oli jälleen alkanut ankaran tulituksen, jonka suojassa joukot pääsivät veneillä joen yli. Edellä mainittu tykistöupseeri riensi Vuoripatterille ja sai nähdä venäläisten hyökkäävän sitä vastaan kolmeen riviin ryhmittyneinä. Vuoripatteri joutui vihollisen haltuun, mutta vallattiin vielä hetkeksi takaisin. Ankarassa tulituksessa ruotsalaisten oli kuitenkin vetäydyttävä kirkolle ja sieltä Korhosen sillan taakse. Silta poltettiin ja liekit sytyttivät Korhosen torpankin rakennukset, mikä haittasi vihollisen takaa-ajoa.

Anjalan kirkonkylää, vanha kirkko, joka osaksi tuhoutui sodan aikana.
Kenraali von Platen keräsi Villikkalaan vielä samana päivänä noin 1000 miestä, joiden kanssa hän lähti kohti Anjalaa. Venäläiset olivat jo alkaneet korjata Korhosen siltaa, jonka luo ruotsalaiset joukot saapuivat varhain toukokuun 6. päivän aamuna. Ruotsalaiset ryhmittyivät joen länsipuolelle ja mukana tuodut kanuunat sijoitettiin asemiin. Venäläisillä oli myös kanuunat mukanaan. Taistelu alkoi kello seitsemän aamulla ja kesti kuutisen tuntia. Ruotsalaiset luulivat jo olevansa voiton puolella, kun he huomasivat osan vihollisista kiertäneen Junkkarinjärven ympäri. Taistelusta luovuttiin ja joukot perääntyivät takaisin Villikkalaan.

Paikka, jossa Korhosen silta oli.
Alue, missä ruotsalaiset olivat taistelun alkaessa, näkymä Korhosen sillalta.
Alue, jossa venäläiset olivat ennen toiminnan alkamista. Näkymä Korhosen sillalta.
Täältä tuli Muhniemeltä saapuva venäläinen pataljoona.
Anjalan seurakunta oli vihollisen hallussa 25 kauhuntäyteistä päivää, sillä uudelleen von Platen saapui joukkoineen Korhoseen vasta 30.5. Lyhyen kamppailun jälkeen venäläiset perääntyivät ensin Korhosesta ja sitten Kymijoen yli koko Anjalan kylästä. Ruotsalaiset ottivat kylässä entiset asemansa, mutta venäläisille jäivät molempien siltojen päät Anjalan puolella. Vihollisen tulitus aiheutti vielä metsäpalon, joka kuitenkin saatiin sammutettua. Ummeljoen kylän vapautti samana päivänä Värälästä lähetetty sotilasosasto.

Alue, missä vanha Junkkarin kylä oli, paikalla on nykyisin Mikkolan talo.
Tällä alueella on myös ollut asutusta Junkkarin kylässä Kustaan sodan aikana.
Näkymä Korvenkylästä, jonne ruotsalaiset vapaaehtoiset lähtivät venäläisiä vastaan.
Anjalan ensimmäinen kappalainen Aleksander Ruuth on vuonna 1790 laatimassaan raportissa kuvannut seurakuntansa siviiliväestön kärsimyksiä seuraavasti:


Vuonna 1789, 21.7, kun kenraalimajuri Kaulbars komennuksessaan olevine joukkoineen vetäytyi Värälästä Anjalaan, seurasivat venäläiset kasakat tiiviisti jäljessä: ja kun Ummeljoen lähes 50-taloinen kylä oli avoin näille kasakoille, koki tämä kylä ryöstön ensimmäisen kerran, jolloin rykmentinkirjuri Bäckmanin vanha rouva, jonka kasakat löysivät ruispellosta, pakotettiin poveltaan luovut tamaan ainoat rahansa, 20 riikintalaria. Koko kylän menetyksiä ei tässä voi eritellä.

Seuranneena 25. heinäkuuta, kun kuningas itse joitakin päiviä aikaisemmin oli vetäytynyt Kymijoen tälle puolelle mukanaan se osa Ruotsin armeijaa, joka oli ollut yhden ruotsalaisen mailin päässä Anjalasta sijaitsevassa venäläisessä Liikkalan kylässä, niin venäläiset ampuivat yli joen tuleen Anjalan kauniin herraskartanon, jonka koko rakennus ja suuri osa irtaimistosta lyhyessä ajassa muuttui tuhkaksi kunnianarvoisan herra paroni R. G. Wreden suureksi menetykseksi. Muutamaa päivää myöhemmin kokivat muutamat Anjalan räIssin rälssitilat saman kohtalon.

5.5.1790 tunkeutuivat venäläiset joukot Kymijoen yli Anjalan kohdalla ja päivää myöhemmin oli koko Anjalan seurakunta venäläisten käsissä. Tämän miehityksen aikana on tapahtunut seuraavat asiat.

Toukokuun 6. päivänä venäläiset kasakat lävistivät piikeillään kirkonvaivaisen Matti Eskonpojan Ummeljoen kylästä ja Kivenjuuren tilalta edellä mainitun kylän pellolla, mihin hän heti paikalla kuoli. Kukaan ei osaa varmasti sanoa, mistä syystä se tapahtui. Yhtä vähän tiedetään talonpojanvaimo Johanna Antintyttären vaiheista Mulmiernen kylästä ja Varpusen tilalta, joka samana päivänä löytyi kuolleena omalta pihaltaan pää miekalla halkaistuna.

Samana päivänä vietiin Venäjälle vankeuteen talonpoika Simo Simonpoika Simonsuuri Ummeljoen kylästä ja torpparin poika Simo Antinpoika Peili Anjalasta. Jälkimmäinen on kuollut vankeudessa ja edellisen kohtalosta ei ole tietoa. Useita miehiä ja varsinkin naisia otettiin myös ja vietiin pois, mutta kaikki ovat palanneet rauhan jälkeen.

Samana päivänä isäntä Eerik Juurela Ummeljoen kylästä nukkui penkillä omassa tuvassaan, kun sai venäläisiltä iskun häkylällä reiteensä, niin että piikit menivät syvälle lihaan, minkä vuoksi hän on vielä hyvin heikko.

Toukokuun 9. päivänä löysivät venäläiset kasakat lampuoti Simo Heikinpoika Ollilan Ummeljoelta makaamassa sairaana eräässä metsäsaunassa ja kohtelivat häntä pahoin piiskoillaan.

Samana päivänä kasakat löysivät isäntä ja kirkonmies Tuomo Tuomonpoika Tommolan Ummeljoelta metsästä ja löivät häntä niin, että sen uskotaan aiheuttaneen hänen kuolemansa, joka tapahtui 5. heinäkuuta.

Toukokuun 12. päivänä kasakat löysivät metsästä Korvenkylän torpparit Eerik Kaarlenpoika Mettäpukin ja Eerik Juhonpoika Mettälän ja pieksivät kovin piiskoillaan ja sapeleilla ja ottivat pois heidän mukanaan olleen karjan ja hevoset. Sama kohtalo kohtasi torppari Heikki Heikinpoikaa edellä mainitusta kylästä ja Sihvolan torpasta.

Toukokuun 16. päivänä piiskattiin omassa talossaan isäntä Simo Kustaanpoika Alamäntylää ja Lagmanin tilan isännän veljeä Heikki Martinpoikaa, molemmat Ummeljoelta. Jälkimmäinen makasi pitkään sairaana ja kuoli lopulta 25. kesäkuuta.

Toukokuun 21. päivänä venäläiset polttivat paroni Wreden Kaukapalo -nimisen uudistilan ja Pasilan ja HoIstilan torppien kaikki rakennukset Korvenkylästä.

Toukokuun 22. poltettiin isäntä Suur-Hohdin tuulimylly Muhimiernellä.

Toukokuun 26. päivänä venäläiset jääkärit ruoskivat isäntä Eerik Eerikinpoika Seppälää Muhniemeitä, joka kuoli vammoihinsa 6. heinäkuuta.

Samana päivänä piiskattiin Aatami Tuomaanpoika Lomperia Mulmiemeltä ja piika Liisa Hannun-tytärtä samasta kylästä ja Heikkilän tilalta. Piikaa rangaistiin, koska hän ei suostunut heidän kelvottomiin vaatimuksiinsa.

Toukokuun 28. päivänä poltti vihollinen viisi ulkorakennusta Multalan tilalta Ummeljoelta ja saman kylän sepäntuvan.

Tähän aikaan poltettiin myös paroni Wreden kauniit uudisrakennukset hänen takamaaltaan Ummeljoen ja Värälän kylien väliltä, samoin kuin edellisen vuoden tulipalolta Anjalan kylässä säästyneet 12 tilaa ja 10 torppaa, jotka täysin tuhottiin.

Koko Anjalan seurakunta koki silloin myös kaiken irtaimiston, hevosten ja karjan yleisen ryöstön, jota minun on mahdoton erikseen eritellä.

Seurakunnan kirkko tuhottiin myös tänä aikana enimmiltä osin seiniä lukuunottamatta, jotka ovat yhä tallella. Tästä tullaan antamaan seikkaperäinen kuvaus pian tapahtuvassa katselmuksessa.

Tämän saanen ainoastaan mainita: Kellotapuli poltettiin, kellot, alttaritaulu, kaikki, kirkossa olevat rahat ja rippikirja vietiin pois; ovet, penkit ja kirkon ja sakastin lattia on tuhottu enimmältä osin ja ikkunat lyöty rikki ym.

Arvoisan herra paroni Wreden perhehaudalla on käyty, josta todistuksena ovat rikki lyödyt ikkunat ja ovet sekä avatut ruumisarkut, joista kuolleiden jäännökset on heitetty pois.

Tämän minä olen totuuden mukaan merkinnyt muistiin tuomiokapitulin viime syyskuun 11. päivänä antaman määräyksen mukaan. Anjala 20. joulukuuta 1790.

Aleksander Ruuth

Värälän rauha ja jälleenrakennus
Rauhanneuvottelut aloitettiin Värälässä elokuun alussa 1790 ja rauhasopimus allekirjoitettiin siellä 20.8., perimätiedon mukaan nk. Kuninkaan kivellä. Raja jäi ennalleen, joten sodan tulokset olivat oikeastaan yhtä tyhjän kanssa, mutta silti eri puolilla valtakuntaa vietettiin suuria rauhanjuhlia.

Anjalalaisille rauhan tulo oli varmasti suuri helpotus, mutta juhlamielen kanssa oli vähän niin ja näin. Rintama oli koko sodan ajan pysytellyt Kymijoen vaiheilla ja jo sodan alussa olivat omat joukot pilanneet pellot marsseillaan ja linnoitustöillään. Vihollisen tykkitulen aiheuttamat tulipalot olivat tehneet melkoista tuhoa erityisesti Anjalan kylässä, jonka lisäksi venäläiset olivat kaksi kertaa päässeet Kymijoen yli hävittämään ja ryöstämään. Rauhan tultua oli Anjalan uusi kappeliseurakunta raunioina-, pellot surkeassa kunnossa ja karja vähissä.

Sota oli vaatinut Anjalasta myös siviiliuhreja. Muutama menetti henkensä vihollisen väkivallan uhrina, mutta verrattomasti useampi sortui tarttuviin kuumetauteihin, jotka väistämättä seurasivat sotilaitten kannoilla. Kun vuosina 1789-1790 Anjalan seurakunnassa syntyi 67 lasta, oli kuolleisuus samana aikana yhteensä 192 henkeä ja vielä vuonna 1791 haudattujen luku ylitti syntyneitten määrän 25:llä.

Sodasta kärsineillä oli mahdollisuus anoa korvauksia, mikä puolestaan edellytti katselmuksia ja tutkimuksia. Anjalan kirkon vahingot arvioitiin 1166 riikintalariksi ja sen korjaamiseksi kannettiinkin yleinen kolehti koko valtakunnasta. Ummeljoen saha oli seissyt käyttämättömänä koko sodan ajan, minkä lisäksi venäläiset olivat tehneet sille vahinkoa. Sahalla pidetyssä katselmuksessa vahinkojen summa arvioitiin 985 riikintaleriksi 40 killingiksi. Samassa yhteydessä sahankirjuri Leisten ilmoitti omat yksityiset vahinkonsa peräti 1315 talariksi.

Suurimmat taloudelliset menetykset olivat koituneet paroni R. G. Wredelle, joita oli Anjalan kartanon lisäksi poltettu kaksi suurta uudistilaa, toinen Muhniemen Kaukapalosta, toinen Anjalan Takamaalta. Lisäksi hänen lampuotinsa ja torpparinsa olivat vailla asuntoa ja rutiköyhiä, joten hän joutui avustamaan ja ruokkimaan heitäkin eikä päivätöistä tai veronmaksusta kartanoon voinut olla puhettakaan. Wrede arvioi itse vahinkonsa 10.000 riikintalariksi, mutta korvausta hän anoi vain 7000 talarin edestä. Myöhemmin laadittujen elämäkertatietojen mukaan hän ei saanut sitäkään, vaan joutui itse vastaamaan sodan aiheuttamista vahingoista.

Anjalalaisilla oli nyt edessään valtava jälleenrakennustyö, jota haittasi puun ja tarvikkeiden pula. Jokainen halusi tietysti ensin saattaa omat tupansa ja peltonsa kuntoon, mutta myös kirkko piti korjata ja rakentaa pappila seurakunnan kappalaiselle.
Jo vuonna 1796 oli kirkko käyttökunnossa ja pappila täysin valmis, mikä varmasti on merkinnyt todellista voimainponnistusta sodan heikentämältä seurakunnalta. Ajan mittaan nousivat myös uudet kartanot sekä Anjalan kylään että Takamaalle.

Vähitellen elämä palautui takaisin uomiinsa, mutta sota-ajan kauhut elivät yhä ihmisten mielissä. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan lapsilleen ja nämä taas omille lapsilleen. Ajan mittaan muistot Kustaan sodasta sekoittuivat vielä vanhempiin tarinoihin ison- ja pikkuvihan ajoista, eivätkä niiden kertojatkaan enää tienneet, mihin sotaan mikin tarina liittyi. Muistiin kirjoitetusta perimätiedosta löytyy kuitenkin selviä viittauksia juuri Kustaan sotaan. Viime vuosisadan lopulla tuolloin 50-vuotias anjalalainen Eerik Myllylä kertoi opettaja Juho Tyyskälle, kuinka Anjala oli Kustaan sodan aikana ollut sotaväen hallussa ja kaikki asukkaat olivat olleet paossa Elimäellä, kun taas kartanon omistaja "Gabriel Gottliebe" (p.o. Rabbe Gottlieb) oli tuolloin asunut Turun puolessa. Hänen tietojensa mukaan etuvartio oli ollut kirkon luona ja leiri nykyisen pappilan vaiheilla.

Anjalan vanha pappila noin kilometri kirkolta Elimäelle päin.
Sota oli kuulemma hävitty siksi, että suuret sotaherrat olivat olleet vihollisen puolella ja antaneet sotilaille kelvottomia luoteja. Tämä selitys on selvästi jäänne Anjalan liiton muistosta kansan suussa. Myös Anjalan kartanon palo osattiin yhdistää tähän sotaan. Toinen samoihin aikoihin haastateltu henkilö, muhniemeläinen Eerik Hohti, kertoi venäläisen tulleen sodassa Kymijoen yli Anjalaan ja ajaneen takaa ruotsalaisia joukkoja, jotka kiireessään joutuivat kaivamaan sotakassansa Korvenkylän tienhaaraan ja siellä sen pitäisi olla vielä tänäkin päivänä.

Lähdeaineisto: Eeva-Liisa Oksanen, Anjalan historia