ANJALAN MAJORAATTI

Suomen talonpojat olivat alun perin vapaita viljelijöitä. Torpparilaitos perustettiin maahamme 1600-luvulla. Tällöin suurtilojen ja kartanoiden maita ryhdyttiin vuokraamaan yksityisille viljelijöille. Vuokra suoritettiin päivätöinä päätilalla tai luontoissuorituksina. 1700-luvulla maassamme oli jo 70.000 torppaa.

1600-luvun alussa kuningas Kaarle IX. ryhtyi läänittämään Suomessa maatiloja aatelismiehille, jotka olivat niittäneet mainetta taisteluissa. Läänitys tarkoitti tiloihin kohdistuvaa veronkanto-oikeutta. Anjalassa läänityksen ulkopuolelle jäivät Ahvion rusthollit ja Muhniemen Hohdin perintötila.

Eeva-Liisa Oksasen pitäjähistorioissa kerrotaan laajasti talonpoikien vaiheista, torpparielämästä ja Anjalaan perustetusta majoraatista. Teksteistä ilmenee mm., miten Elimäen neljännes, johon Anjalakin kuului, läänitettiin Kaarle-kuninkaan toimesta palkkioksi liiviläisen ratsumestari Henrik Wreden leskelle ja suvulle v. 1608. Wrede oli luovuttanut ratsunsa kuninkaalleen Kirkholman taistelussa 1605, saaden itse surmansa.

Vanhan Anjalan neljällä maakylällä: Anjalalla, Ahviolla, Muhniemellä ja Ummeljoella on keskenään varsin erilainen kehityshistoria. Jossakin vaiheessa kaikki tilat olivat menettäneet sukuoikeutensa tiloihinsa. Myöhemmät takaisin- ja perinnöksiostot, sekä torpparitilojen vapautukset ovat tapahtuneet kylissä eri aikoina.

Sodat, kulkutaudit, raskaat vuokrasuoritukset ja katovuodet olivat jättäneet monet tilat kylmilleen, tai vuokravelvollisuuksia ei muista syistä pystytty säädetyn kolmen vuoden aikana täyttämään. Tällöin tila siirtyi läänityksen haltijan omaisuudeksi. Aikojen kuluessa Anjalan talonpojat olivat menettäneet vähitellen tilojensa sukuoikeudet läänitysten haltijoille. Sukuoikeus menetettiin joskus myös asiakirjan virhetulkinnan seurauksena.

Aika-ajoin talonpoikien ja torppareiden rasitusten lisääntyessä yli voimien, kapinamieli kiihtyi äärimmilleen. Syntyi kiistoja ja rettelöitä. Yksi kuuluisa kartanovallan päävastustaja oli Matti Sihvo, josta tuli talonpoikien sankarihahmo. Vuosien varrella hänet ehdittiin tuomita maanpakolaisuuteen, sakkoihin ja karkotettiin "kauas korpeen" - Korvenkylään - Anjalan kirkolta, jossa oli hänen torppansa. Korvenkylän Sihvolan paikka oli sen jälkeen jonkin aikaa Matin kotina, josta paikka on saanut nimensäkin. Sihvo tuomittiin kapinoinnistaan lopulta kuolemaan.

Henrik Wreden lesken, Gertrud von Ungernin säterikartano Anjala perustettiin 1620-luvulla. Tästä palautettiin Ahvio ja Ummeljoki kruunulle isossa reduktiossa v.1680, mutta Anjalan maakylä ja Muhniemi jäivät pääosin edelleen Wrede-suvulle.

Anjalan kylä

Vuonna 1842 Suomen valtio osti Anjalan kartanon. Valtio lahjoitti kartanon venäläisruhtinaalle Alexsander Mencschikoville ns. majoraattina. - Syntyi Anjalan majoraatti. Tähän alueeseen, Anjalan maakylään kuului kirkonkylän lisäksi ns. kutsumakylät: Pitkäoja, Junkkari, Korvenkylä ja Kaukasuo, sekä jostakin syystä Muhniemen puolelta Korhosen talot.

Majoraatti = on esikoisoikeus, eli perimysjärjestys: omaisuus siirtyy perintönä vanhimmalle miespuoliselle perilliselle. Jos mainitunlaisia perillisiä ei ole, omaisuus palautuu valtiolle.

Ruhtinas Alexander Menchikovin kuoltua kartanon peri poika Vladimir. Hän vuokrasi tilansa valtioneuvos Kaarle af Hellenille.

Kun Vladimir aikanaan kuoli ilman perillistä, keisari palautti Anjaan kartanon kaikkine alueineen Suomen valtiolle. Tässä vaiheessa kartanon alustalaiset ryhtyivät tarmokkaasti anomaan tiloja itselleen. Kohta keisari ilmoitti kuitenkin uuden perillisen löytyneen, jonka sanottiin olevan Alexsader Menchikovin tyttärentyttären pojan, kornetti Ivan Menchikov- Koreischin Etelä-Venäjältä.

Senaatti hyväksyi hänet perijäksi joulukuussa 1897. Tämä ruhtinas osoittautui erittäin ankaraksi ja vaativaksi, työpäiviä pidennettiin ja lisättiin äärimmilleen. Hänen mukanaan tuomansa liiviläinen tilanhoitaja Kräki muistetaan pahamaineisimpana toimenhaltijana, vaikka toimi tehtävässään vain vuoden, jonka jälkeen hänet erotettiin. Junkkarin Aabrahan Mattila joutui muuttamaan Iittiin, kun ei voinut nostaa hattuaan tervehdykseen, koska hillitsi hevostaan tilanhoitajan lähestyessä. Hevonen vauhkoontui, pelästyessään tulijan koiraa. Elämänsä ehtoolla Kräkiä ei huolittu edes Anjalan vanhainkotiin, jonne hänet olisi Helsingistä toimitettu. Jotkut sanoivat, että otetaan vaan - muistellaan vähän menneitä. Kovaotteisista pehtoreista muistetaan myös Erik-niminen mies ja suomea taitamaton Kaarle Zeber. Kasakkapamppuakin käytettiin. "Syyllinen" kutsuttiin konttoriin, komennettiin penkille vatsalleen ja kuritus pantiin täytäntöön. Entinen pääministeri Toivo Kivimäki kertoo muistelmissaan eräästä Korvenkylän torpparista, joka sairastuttuaan pyysi silloisen opettaja F. M. Kivimäen kouluikäisen pojan - tulevan valtiomiehen - Toivo Kivimäen kanssaan anomaan armoa kartanon ruhtinaalta, koska ei voinut sairauden takia lähteä taksvärkkitöihin. Kivimäki oli kirjoittanut saksankielisen anomuksen, jonka luki kartanon portailla vouti Zeberin ja ruhtinaan kuunnellessa. Zeberin saappaanvarressa törrötti uhkaava piiska. Hän käänsi puheen venäjäksi kartanon omistajalle. Ruhtinas ilmoitti antavansa laiminlyönnin tällä erää anteeksi. Miehet palasivat tyytyväisinä koteihinsa .

Perimätiedon mukaan voutikin kohtasi joskus vahvempansa: Alustalainen oli ahtamassa riihtä ylhäällä parsilla ja vouti meni sohimaan kepillä miehen paljaita jalkoja. Mies loikkasi alas ja tarttui herraa kauluksesta ja lähti taluttamaan tätä kohti Kymijokea. Kun he olivat kaulaa myöten vedessä, taluttaja tokaisi toiselle: "Katsele nyt vielä kaunista hoviasi, ennen kuin kuolet". ---- Silloin herra alkoi rukoilla armoa, että saisi vielä pitää henkensä, eikä enää häiritsisi alustalaisten töitä. - Niin miehet lähtivät takaisin rantaa kohti ja tilanne rauhoittui.

Ivan Menchikov-Koreisch hakkautti kartanon metsiä 1900-luvun alkuvuosina kovalla kädellä, ensin kahdeksaan tuumaan ja kohta jäljelle jääneetkin kuuteen tuumaan. Junkkarilla melkein koko järven jää oli ajoittain tukkien peittämä keväistä uittoa odottamassa. Hakkuut antoivat kyllä työtä miehille, mutta metsän elpyminen kesti vuosikymmeniä. Myöhemmin 1920-luvun alussa Kaukasuon koulurakennusta varten rakennuspuutkin piti ostaa Elimäen Myllylän kartanosta.

Anjalan alustalaisten keskuudessa eli kuitenkin kansanliike ja voimakas toive kartanon maiden jakamisesta yksityisille. Yleisessä kokouksessa helmikuussa 1906 valittiin lähetystö kirkkoherra Anton Sederströmin johdolla anomaan senaatilta tilojen ja torppien lunastamista. Myös Moskovaan lähetettiin vetoomus, jossa oli 80 allekirjoitusta.

Seuraavassa kokouksessa valittiin lähetystö esittämään asia ruhtinas Menchikov-Koreischille, joka yllättäen suostuikin myymään kartanon Suomen valtiolle. Senaatin historiallinen ostopäätös tehtiin 10.1.1907. Suomen valtio osti kartanon miljoonan markan hinnalla. Valtiolle jäi muun muassa Anjalan puolen osuus koskesta, kosken ranta, mylly, osa metsää ja itse kartano ympäröivine maa- ja viljelyalueineen. Pääosa maatalousmaista päätettiin jakaa asukkaille. Tiluksista muodostettiin 98 taloa ja 34 palstatilaa. Ennestään oli jo olemassa pappila ja Korhosen tilat Muhniemen puolella. Erotettu metsä jäi alkuvaiheessa kaikkien tilojen yhteiseksi, mikä aiheutti suurta tyytymättömyyttä hankaluuksia metsän käytössä. Entiset torpat saivat jäädä paikoilleen. Vain Mikkolanniemen ahtaasta asuinrykelmästä joutui siirtymään etäämmälle Anttilan, Mattilan ja Lukkarin talot. Mikkola sai jäädä Junkkarin rantaan.

Yleinen torpparivapautuslaki Suomessa 1918 antoi kaikille torppareille mahdollisuuden lunastaa tilat itselleen. Anjalan kartanon alustalaiset vapautuivat 1608 alkaneesta torpparijärjestelmästä jo vuonna 1908, jolloin sitä tuli kestäneeksi tasan 300 vuotta.

Mitatut omat tilat uudet omistajat saivat haltuunsa 1.3.1909. Vuosisata on kulunut Anjalan torppariajan päättymisestä ja vuonna 2008 tuon aikakauden alkamisesta Anjalassa tulee kuluneeksi 400 vuotta.

Uusien tilojen isännät hallitsivat tilojaan vuokravälikirjojen nojalla, joissa korko- ja maksuohjelma oli sovittu 38. vuodeksi. Yhteismetsä jaettiin v. 1919. Kaikki tilat tulivat maksetuiksi etuajassa, johon vaikutti erityisesti rahanarvon aleneminen. Tilojen luovutusjuhla pidettiin maaliskuun 1. päivänä 1921 Anjalan kartanossa. Asutushallituksen ylijohtaja Östen Elfving jakoi tilojen luovutusasiakirjat uusille omistajille. Entisten alustalaisten puheen juhlassa piti korvenkylän itsenäisyysmies Matti Iso-Metsälä, joka aloitti puheensa seuraavaan tapaan:

"Anjalan miehet ja naisetkin ovat tänään jättäneet arkiaskareensa ja lähteneet juhlimaan sen suuren asian toteutumista, jota he ja esi-isänsä olivat vuosisatoja odottaneet. Esi-isillämme oli vahva usko ja toivo että heidän jälkeläisenä saisivat omistaa tiluksia, joista he olivat miespolvia veroa maksaneet ja perheelleen jokapäiväisen leipänsä kaivaneet. Tämä toivo oli se, joka toi heille lohtua ja antoi voimia kantamaan raskaan päivätyön kuormaa. Kun he kesäaikana lähtivät jo kello neljä päivätöitä suorittamaan ja palasivat illalla kello 10 koteihinsa, niin he huokasivat sen Jumalan puoleen - johon he lujasti luottivat ja joka oli heitä auttanut - että eiköhän tämä rasitus kerran voisi päättyä ja pudota heidän harteiltaan." ----

Kauan kytenyt harras toive oli toteutunut. Kun tilat oli saatu haltuun, alkoi ankara ponnistus tilojen kunnostamiseksi. Kaukasuo, joka oli asumaton, vaati kovaa uurastusta pellonraivauksessa ja rakentamisessa. Kylässä oli ennestään vain paju- ja leppäpusikkoa, pieniä peltotilkkuja ja jokunen karjamaja. Kylään perustettiin 13 uudistilaa. Heikommaksi luokiteltua maata pyykitettiin enemmän ja parempaa vähemmän. Kaukasuon tilat mitattiin melko suuriksi, koska valmista peltoa oli niukalti ja kylä sijaitsi kaukana kirkolta. Monet koettelemukset ovat koetelleet ikeenalaisia vuokraviljelijöitä 300. vuoden aikana: on ollut sotia, kulkutauteja, kapinoita, sensuuri- ja sortokausia, sekä nälkävuosia, joista ehkä pahimpia olivat 1860-luvun katovuodet seurauksineen.

Korvenkylän Myllylän tytär Helmi Anttila kertoi äitinsä kutoneen sukkaa taksvärkkimatkoillaan - vaikka olkapäällä saattoi olla viikate tai harava. Matkaa tallattiin jalkaisin. Kyllä meno oli toisinaan hauskaakin, varsinkin nuorten keskuudessa - saatettiin pistää lauluksikin. Kun oli ns. hevospäivä, päästiin toisinaan rattailla - mutta hevosen ruokintaan piti herätä jo varhain. Pohjanvirran kaupassa kosken rannalla voitiin käydä ruokatauolla ostoksilla. Esimerkiksi Junkkarin Mattilan talosta oli yhteen aikaan tehtävä vuodessa 303 työpäivää. Päivät olivat pitkiä. Sanonta kuului: "Kun aurinko laskee - herratkin laskee". Ylipäivistä maksettiin jalkamiehelle ja naiselle 1 ruiskappa päiväpalkkana.

Metsän jaon jälkeen jäi vielä joukko yhteisalueita: Kirkkopuisto, ranta- ja vesialueita sekä mudan- hiekan- soran- ja sammaleenottopaikkoja. Yhteisaluehallintoa varten on edelleen toiminnassa Anjalan Jakokunta-niminen järjestö.

Torpparivapautuksen vuosijuhlia ovat olleet ainakin 25-vuotisjuhla 1933 Anjalan kartanossa ja 50-vuotisjuhla 1958 maamieskoululla. Nimimerkki "Alustalainen" oli kirjoittanut 25-v. juhlaan pari runoa, joista muutama säe:

"Työpäivä päättynyt ei vielä silloin, kun hämärä vet verhonsa yli maan, vaan päivän päähän pisteen vasta laittoi - "torpparin aurinko" - kuu valollaan.
Torpalleen kun saapui taksvärkki väsyneenä, kotiväki jo silloin siellä kuorsaeli.
Aamulla noustava oli jälleen jalkehelle, vaikk’ vaatteet eiliseltään vie’ naulas’ heilahteli".

Anjalan - Elimäen maatalousnäyttelyn pääjuhla pidettiin maamieskoululla 9.7.1961. Sen yhteydessä paljastettiin jakokunnan hankkima kuvanveistäjä Sulo Mäkelän veistämä torpparipatsas. Puistossa koulun tienvarrella se kertoo tänäkin päivänä kulkijalle omaa tarinaansa eletyistä vuosisadoista tällä seudulla. Torpariajan jälkeen alkoi Anjalan kylässä ennennäkemätön uurastus itsenäistyneillä tiloilla. Kun Korvenkylän koululla nuoruusvuosiaan viettänyt entinen pääministeri Toivo Kivimäki tuli vuosikymmeniä myöhemmin käymään kotikonnuillaan, hän lausui ajatuksiaan julki seuraavaan tapaan: "Koko seutu on muuttunut. Harmaat mökit ovat vaihtuneet kauniisti maalatuiksi asunnoiksi viihtyisien pihojen ja puutarhojen sylissä ja hoidetut pellot näyttävät tuottavan hyvää satoa."

Hannu Vuorela